Turkisala on ”melkein kuollut” Suomessa. Turkiskaupan liitossa on 22 jäsentä, joista useimmat pieniä butiikkeja. Kansainvälistä yritystoimintaa harjoittaa vielä loviisalainen Gemmi, jonka juuret ovat Grünsteinilla.
Turkisalan loppua Suomessa jouduttivat 1990-luvun alun useat konkurssit, jotka tulivat myös Tarja Niskasen yrityksen kohtaloksi. Niskasten yritys ajautui konkurssiin ensimmäisten joukossa ja sai sen vuoksi paljon huomiota. Merkittävä syy Niskasen konkurssiin oli Kemijärven tehtaan perustaminen ja sitä varten otettu valuuttalaina, joka devalvaation seurauksena johti maksuvaikeuksiin. Kemijärven pankki ajoi yrityksen lopulta konkurssiin. Yleistakaus osoittautui turmiolliseksi. Kaiki meni!
Niskaset eivät olleet yksin. ”Mauno Koiviston ja Rolf Kullberin johtaman Suomen Pankin vahvan markan politiikka ja valuuttojen vapauttaminen ajoivat Suomessa 60.000 yritystä nurin, aiheuttivat 2000 ihmisen itsemurhan 12.000 ylivelkaantunutta vuosien velkakierteeseen” laskee Jouko Niskanen. Yhteistyöyrityksistä meni konkurssiin samoihin aikoihin Kellokumpu.
Konkurssia edelsi jo ilmapiirin muutos turkisten käyttöä ja tarhausta kohtaan. Saksassa oli tehty turkisten vastainen dokumenttifilmi, joka ”pudotti turkkien liikevaihdon välittömästi neljästä miljoonasta markasta 800.000 markkaan”. Osa tilauksista peruttiin ja jo tehtyjä arvokkaita turkkeja jäi varastoon.
Muotitalo jatkoi toimintaa pienimuotoisemmin vielä 2000-luvun alkupuolelle.
Niskaset ovat maksaneet konkurssista kovan hinnan. Vasta ”vuonna 2013 saatiin maksettua viimeiset lainat”.
Henkisiä vaurioita on vaikeampi korjata. ”Heiltä vietiin kaikki – itsetunto, toimeentulo. Tapahtui ”polvilleen tönäisy – tuntui, että nelinkontin olisi pitänyt ryömiä. Puhelinosaketta ei saanut hankittua, uutta lainaa ei myönnetty.” Oli tapahtunut ”nonselaaraus elämästä ulos” Häpeä johti eristäytymiseen. Tarja ryhtyi olemaan Virossa Pärnussa.
Niskasten ”eläkkeet jäivät pieniksi, koska yrityksessä oli ollut aina ensin päähuolena, että rahat riittivät henkilökunnan palkanmaksuun”. Jouko Niskanen oli jo yrityksen alkuaikoina luopunut koulutustaan vastaavasta erityisopettajan työstä ja siirtynyt perheyrityksen palvelukseen. Jouko Niskanen jatkaa edelleen työntekoa rakennusalalla, koska kokee, että ”on vielä pakko tehdä töitä”. Hän ajelee Suomen ja Eestin väliä vanhalla pakettiautolla, jossa on ”aina rompetta kyydissä” vireillä olevia työkohteita varten. Töissä hänellä on neljä virolaista rakennusmiestä. Jouko on itsekin aina ollut kiinnostunut käsillä tekemisestä ja ”kirvesmiehen hommista”. Nykyinen terveys ei enää riitä osallistumiseen varsinaiseen rakentamiseen.
Konkurssikokemusta nyt arvioidessaan Niskaset toteavat, että ”rahoituspohja oli liian kapea, yritykselle tuli liian paljon liian nopeasti”. ”Usko omiin kykyihin ei horjunut. Oltiin ehkä liian ylpeitä. Kilpailijatkin pääsivät jossain vaiheessa edelle. Kemijärven reissu olisi saanut jäädä tekemättä.” Itse he pitävät arvokkaana sitä, että ”ovat työllistäneet, synnyttäneet Suomeen yritystoimintaa ja vientiä sekä maksaneet veronsa vuodesta 1971 kahdenkymmenen hyvän vuoden ajan koulutusta unohtamatta”.
Konkurssin päälle Nikasten perhettä kohtasi pahin mahdollinen asia – heidän poikansa Jaakko kuoli onnettomuudessa. Silloin Tarjasta tuntui, että ”kaikki meni” ja ”hyvät asiat unohtuivat”. Keskusteluissamme Tarjalla on edelleen kaksi aikajanaa – ”tapahtui ennen Jaakon kuolemaa tai sitten Jaakon kuoleman jälkeen”.
Nyt Tarjan kanssa keskustellessa esiin nousee kuitenkin ”kiitollisuus – vaikka häviäisi on silti voittaja”. Hän kokee eläneensä yhdessä miehensä Jouko Niskasen kanssa ”uskomattoman elämän, johon harvalla on mahdollisuus”. Takana on nyt lapsuus ja 20 hyvää vuotta. Niin ja sitten 20 vuotta ”täyttä paskaa”, kommentoi Jouko Niskanen Tarja Niskasen nyökätessä. Ehkä nyt on ajan lehti kääntynyt vuorostaan hyvän puolelle.