Tapaan Linnasen turkissuvun kolmanteen polveen kuuluvan, Tarja Niskasen veljen Vesa Linnasen. Keskustelu lähtee sujuvasti liikkeelle, vaikka Vesan varhaisimmat muistot ulottuvat lähes seitsemänkymmenen vuoden taakse.
Suvun tarina alkaa Helmi Linnasesta, Vesan ja Tarjan mummosta, joka jäi varhain leskeksi miehensä Viktor Linnasen kuoltua.
Vesa muistelee mummoaan ”eläväisenä ja toimeliaana ihmisenä”. Kerran hän oli laittanut kotioveen lapun ”Olemme muuttaneet” siirtäessään välittömästi tilaisuuden ilmaannuttua kodin TOISEEN ASUNTOON samassa talossa. Ei auttanut kun Viktorin tulla perässä uuteen kotiin..
Helmi Linnanen perusti sitten verstaansa ja ompelimonsa Annankatu 7:n 6. krs kattohuoneistoon, johon kulku tapahtui keittiöportaita pitkin. Samassa 3H + keittokomeron huoneistossa oli sovitushuone ja makuuhuone. Opit yrittämiseen Helmi Linnanen hankki turkkurikurssilta. Vesan isä Tera (Terho) Linnanen asui mummon kanssa ja työskenteli yrityksessä, joka työllisti parhaimmillaan seitsemän henkilöä. Rahat tulivat asiakastöistä – tehtiin uusia turkkeja ja paljon korjaus- ja kunnostustöitä.
Yritystä mainostettiin käyntikorteilla ja lehtimainonnalla. Puhelinta ei vielä alkuaikoina ollut.
Vesa Linnasen oma turkkurin ura alkoi neljätoista vuotiaana kun hän tuli isälle kesätöihin. Homma alkoi kun isä antoi nipun krimi- ja lammasturkiksia ja pyysi tekemään turkin. Kirjahyllystä löytyi avuksi Turkkurikirja. Turkista tuli hyvä, mutta selässä oli yksi huono turkispala. Ei auttanut kuin lähteä tukkukauppaan, missä tehty turkki mukanaan etsittiin oikeanlainen pala huonon tilalle. Huomio piti kiinnittää karvan väriin, kiiltoon yms. ammattisilmääkin vaativiin asioihin. No isä kyllä hyväksyi tehdyn turkin. Työura jatkui isän firmassa 16 vuotta, minkä jälkeen Vesa Linnanen siirtyi siskon Tarja Niskasen perustamaan yritykseen.
Vesa oli kiinnostunut turkisten värjäyksestä, mitä hän aloitteli iltahommina talon kellarissa, jossa ei ollut viemäröintiä ja johon ei tullut vettä. Oppia hän sai Uudenmaankatu 13:ssa venäläisen kasakkaupseerin perustamassa turkisvärjäämössä. Värjäykselle oli paljon kysyntää, kun kauhtuneita turkkeja värjättiin luonnonvärisistä mustiksi. Kun kasakkaupseeri Lasarenko lopetti liikkeen, hän opetti menetelmänsä Vesalle kahden tunnin sessiossa ja luovutti samalla tavarat. Paljon myöhemmin Vesa perusti omakotitalonsa alakertaan ”oikean värjäämön”. Turkkeja värjättiin myös toisille liikkeille. Vesalla oli tärkeä rooli sisarensa uudenlaisten värikkäiden turkkien tuotekehityksessä.
Vesan ja Tarjan äiti oli ompelija, jolla oli oma ompelimo kotona. Kun kysyn opettiko äiti Vesaa ompelemaan, hän toteaa, että ”äiti opetti prässäämään housut”.
Vesa Linnanen toteaa, että ”kaikilla arvokkailla ihmisillä piti olla turkki”. Turkkeja korjattiin, kunnostettiin, muodistettiin ja muokattiin asiakkaiden mittojen mukaan. Turkkeja myös suurennettiin käyttäen uutta materiaalia. Kallista raaka-ainetta haluttiin hyödyntää viimeiseen asti. Turkkien käyttöikä olikin näin pitkä ja sama turkki siirtyi usein sukupolvelta toiselle. Samasta turkista saatiin uuden näköinen useampaan kertaan. Muodistus olikin suurin liiketoiminta-alue. Työn tekivät turkkurit. Kesäisin turkkurit elivät korjauksia tekemällä, huoltamalla turkkeja ja huolehtimalla turkkien säilytyksestä. Turkkien myynnissä pääsesonki oli talvi.
Vesa sanoo toimineensa sisarelleen ideamoottorina turkkurin näkökulmasta – ”tällaistakin voisi tehdä”. Hän kehitteli uusia menetelmiä, esim. ketun nahan kalunointi, missä yhdistettiin kettua ja nappaa. Näin säästettiin nahkaa ja saatiin turkis kevyeksi ja ilmavaksi. Maine meni kuitenkin tunnetun suunnittelija-siskon piikkiin niin kuin kuuluukin. Vesa kertoo jakaneen kalunointiin liittyvää tietämystään Frankfurtissa turkistehtaassa nuorille turkisopiskelijoille.
Vesa perusti sitten oman yrityksen Ketmin, josta hän lähti pois vuonna 1988, kun Kansa-Yhtymä oli tullut yrityksen osakkaaksi. Vesa Linnasella on Ketmin ajoilta pari patenttia (Ketmilan patentti, Nappalaan -menetelmä) liittyen värjäykseen ja nahan muokkaukseen kääntöturkkien valmistuksessa. Vesa jatkoi uraansa vielä konsulttina ja erilaisissa turkisalan opetustehtävissa.
Vesan ennakoi ihmisten suhtautumisen eläimiin muuttuvan kun hän näki vuonna 1988 ilmestyneen draamaelokuvan Sumuisten vuorten gorilla. Ja näin kävi! Turkisala alkoi mennä alaspäin. Vesa itse koki turkiseläimiä kohdellun heidän yritystoiminnan aikoina hyvin. Vesa sanoo aina olleensa luontoihminen.
Turkisala tarjosi Vesan mielestä koko perheelle ”kivaa puuhastelua ja tarjosi kaikille oman lokeron. Kaikille riitti tilaa. Mustasukkaisuuteen ei ollut syytä”.
Alan haasteiksi Vesa Linnanen mainitsee ”materiaalien hankinnan ja saatavuuden, kun tilauksia tulee”. Mallistot olivat yksilöllisiä ja niissä käytettiin paljon hyvin erilaisia turkiksia. Kallista materiaalia ei voitu pitää varastossa eikä sitä ollut aina tilausten tultua saatavissa, koska huutokauppoja pidettiin vain muutaman kerran vuodessa ja materiaalia oli kallista ostaa tukkuliikkeistä. Ala vaati pääomia!